Vahva sitoutuminen yhteiseen hyvinvointiin

5.3.2025

Tervetuloa blogiini, jossa käsittelen yhteiskunnallisia ja henkilökohtaisia aiheita. Minulla on ollut vuosien matka ja prosessi, jonka myötä olen kokenut kutsumusta vaikuttaa näkyvämmin ja tätä matkaa haluan täällä hieman raottaa. Vahvuuksiani ovat yhteyden luominen, ratkaisukeskeinen ote ja luja lähimmäisenrakkaus. Pyrin tuomaan esiin toivon näkökulmia ja konkreettisia ehdotuksia sen sijaan, että vain kritisoisin. Haluan olla ääni niille, jotka eivät voi itse tulla kuulluksi. 

Maailman kokoisiin asioihin ei voi aina vaikuttaa, mutta lähelle voi. Olen lähtenyt liikkeelle omasta sydämestäni ja laajentanut alaa pikkuhiljaa. Arvostan muita ihmisiä ja pyydän usein toisten näkemyksiä ja viisautta, etenkin jos itselläni ei ole asiantuntijuutta johonkin aihealueeseen. 

Olen koulutukseltani KM, luokanopettaja ja työskentelen tällä hetkellä päiväkodin apulaisjohtajana sekä varhaiskasvatuksen opettajana. Minulla on vahva tuntuma lapsiperheiden tilanteisiin ja asioihin paitsi viisihenkisen perheen äitinä, myös työni puolesta. Minulla on useamman vuoden opettajakokemus peruskoulusta. Lapsiin ja perheisiin liittyen olen nähnyt myös lastensuojelun haasteita ja toimintaa lähietäisyydeltä sekä perhehoitajan roolissa että rinnalla kulkien.

Haluaisin edistää poliittisessa keskustelussa kunnioituksen kulttuuria ja totuudenmukaista puhetta. On mahdollista olla sekä päättäväinen että lempeä samanaikaisesti, tätä ainakin harjoittelen!

Opettajana opittua, ajatuksia kasvatusalasta tänä päivänä

11.3.2025

Arvot toiminnan takana

Tahdon tarkastella asioita, ilmiöitä, suhteita ja uskomuksia syvällisesti. Avaan tähän kirjoitukseen muutaman perusajatuksen omien kasvatus- ja koulutusalaa koskevien näkökantojeni takana. Vaikka olenkin arjen tasolla ratkaisukeskeinen ja nopeatempoinen, sisäisessä maailmassani kristinuskon vaikutus tuo johdonmukaisuutta, ennakoitavuutta ja rauhaa erilaisiin päätöksiin ja prosesseihin ulkoisten tekojen pohjalla. Peruskoulua tai varhaiskasvatusta kehitettäessä on mielestäni tärkeää ymmärtää mille arvoille päätös tai kehitysehdotus perustuu ja mihin sillä pyritään. Kristillisistä arvoista tärkeimpänä nostaisin tähän heikoimman puolustamisen ja lapsen arvostamisen.

Lähdin aikanaan opiskelemaan luokanopettajaksi, sillä oivalsin opettajan ammatin olevan mahdollisuus olla turvallinen, lapsen arjessa läsnäoleva aktiivinen aikuinen. Opintojeni painotus aikanaan Tampereen yliopistossa oli erityispedagogiikka ja monikulttuurisuus, nykyisin voisin tuoda tähän vielä kristillisen kasvatuksen. Työtä kasvatusalalla olen tähän mennessä tehnyt laaja-alaisen erityisopettajan, luokanopettajan, varhaiskasvatuksen opettajan ja nykyisin yksityisen päiväkodin apulaisjohtajan roolissa. Yhteiskunnassa kauttaaltaan näen lapset arvokkaina osallisina ja haluan toimia lapsilähtöisesti, mutta en lapsijohtoisesti. Lapsi tarvitsee juurevia, riittävän turvallisia aikuisia häntä kasvattamaan, vaalimaan ja hoivaamaan, mutta myös johtamaan ja navigoimaan yhdessä erilaisten tilanteiden ja vaiheiden läpi. Aikuisen kypsyys, kyky itsesäätelyyn ja esimerkki merkitsevät usein enemmän kuin puheet ja opit, joskin ne ovat kanssa erittäin tärkeitä.

Yhteys oppimisen pohjalla

Opettaja-identiteettini ytimessä on ajatus yhteyden luomisesta lapseen sekä ryhmään. Uuden oppiminen on helpompaa, kun lapsen ei tarvitse pinnistellä tunteakseen riittävää sisäistä turvaa suhteessa aikuisiin tai toisiin lapsiin. Lapsen koko elämään ei aina voi vaikuttaa, eikä hyväkään pyrkimys aina tuo niin sanotusti helppoa arkea luokkahuoneeseen tai ryhmään, mutta opettajalla tulee olla mahdollisuus tehdä oma osuutensa hyvin ja tähän tarvittava esihenkilön tuki. Ryhmän haltuun ottaminen vaatii erilaisia otteita ja taitoja kuin itse opiskeltavan asian hallinta, ja tähän ei kovin moni koulutus itsessään valmista. Ihmisten välinen lämmin vuorovaikutus, aito kohtaaminen ja läsnäolo ovat laadukkaan vakan sekä perusopetuksen tärkeimpiä arvoja. Omassa työssäni lasten parissa olen oppinut tuntemaan heidän kauttaan myös itseäni vuosi vuodelta paremmin, sillä kasvattajalle on aina tarjolla mahdollisuus tehdä havaintoja ja korjausliikkeitä oman toiminnan vaikutuksesta lapsiin. Tähän prosessiin haluaisin poliittisena vaikuttajana kutsua jokaista ammattikasvattajaa sekä lasten parissa työtään tekevää sote-ammattilaista, ohjaajaa...

Haluan jalkauttaa vuorovaikutuksen ja itsereflektion työkaluja kasvattajille ja nostaa keskusteluun tai tuoda näkyväksi arjen tason asioita, jotka voivat olla eri ammattilaisilla esteenä yhteyden syntymiselle joko lasten välillä tai lasten ja aikuisen välillä. Kuulen aika ajoin Suomesta hätähuutoja esimerkiksi pienten lasten varhaiskasvatuksesta, jossa lapsilta pidätetään syliä opetusmielessä tai kasvatetaan yhä vanhanaikaisin menetelmin esimerkiksi syömään väkisin loppuun tutkimustiedon vastaisesti. Kuulen myös huutavista raivokkaista opettajista ja pattitilanteista kaverisuhteissa. Jokaisen lasten kanssa työskentelevän tulisi ensisijaisesti pyrkiä yhteyteen itsensä kanssa ja hakeutua esimerkiksi työnohjaukseen, terapiaan tai muuhun omaa kasvua ja tunne-elämää tukevaan suhteeseen. Kauttaaltaan ajattelen, että meidän kansallamme, kuten muillakin, on omanlaisiaan yhteyden ja kiintymisen haavoja, jotka näkyvät eri alueilla eri tavoin. Kasvatustyö on hyvä pohja lähteä luomaan muutosta yhteiskunnassa sekä ruohonjuuritasolla että hallinnollisesti.

Riittävä tuki lapselle

Useamman työtoimenkuvan tekemisen johdosta koen, että minulla on jokseenkin kattava ja konkreettinen käsitys hyvästä peruspedagogiikasta sekä oppimisen ja kasvun tuesta varhaiskasvatuksen pikkulapsiajasta peruskoulun loppuun. Näen lapsen kannalta tosi tärkeäksi riittävän erityisopetusresurssin, mahdollisen S2-opetuksen ja moniammatillisen työskentelyn, pätevät ja tiimitaitoiset opettajat sekä koulunkäynninohjaajat, varhaiskasvatuksen ammattilaiset sekä kuuntelevan, mutta jämäkän johtajuuden. Peruskoulun valtakunnallinen tuen uudistus ajoittuu tulevan valtuustokauden syksylle ja haluaisin olla seuraamassa ja kuulemassa, myös tarvittaessa vaikuttamassa, etteivät tukea tarvitsevat lapset Kangasalla jäisi muutosvaiheen vuoksi sitä vaille. Luotan toki rehtoreihin, opettajiin ja perusopetuksen laatuun, mutta lapsen näkökulma voi poliittisessa päätöksenteossa joskus jäädä kuulematta tai huomiotta. Tähän minulla on näköala myös äitinä ammatin lisäksi. 

Ensisijainen tuki jokaiselle lapselle tai nuorelle, joko ohimenevään vaiheeseen tai pysyvästi, on oman opettajan ja muiden arjen aikuisten kesken sovitut, lapselle johdonmukaiset ja rutiiniksi tulevat toimintatavat sekä oppimisympäristön muokkaus lapsen tarpeita paremmin huomioivaksi. Mikäli tukea tarvitsee suunnitella yksilöllisesti, on tärkeää, että luokan-, aineen- tai vaka-opettaja sekä lapsen perhe, saa prosessiin erityisopetuksen asiantuntijan ja esimerkiksi koulupsykologin kohtuullisessa ajassa. Mikäli lapsi tarvitsee henkilökohtaista avustajaa tai pienryhmäpaikkaa, sitä ei tule poliittisiin tai taloudellisiin syihin vedoten häneltä pidättää. Päättäjien tulee luottaa ammattilaisten sekä vanhempien havaintoihin ja arvioihin. Minulla on myös kehitteillä oleva ehdotus toimintaterapeuttien ammattiryhmän osaamisen tuomisesta suomalaiseen varhaiskasvatukseen sekä perusopetukseen, jotta lapsi voisi saada tukea, josta hänen arjen kasvattajansa näkevät hänen hyötyvän. Tämä voisi mielestäni ainakin joidenkin lasten kohdalla vallan hyvin tapahtua ilman raskaita sote-prosesseja, mikäli toimintaterapeutteja työskentelisi kasvatusalalla työsuhteessa koulupsykologien ja -kuraattorien tapaan. Miksei Kangasala voisi olla pioneerikaupunki lasten ja perheiden tukemisessa?

Kasvatusalan työyhteisöt, lisäkoulutus ja työhyvinvointi

Ensiaskel hyvään, terveeseen kasvun ja oppimisen kulttuuriin on opettajien ja muiden tärkeiden ammattilaisten asennoituminen toisiinsa työyhteisönä sekä sitoutuminen omaan kasvun prosessiinsa itsellisinä kasvattajina. Yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä tukeva ja kunnioittava varsin monimuotoinenkin työyhteisö oppii toisiltaan ja johtajuus on rakentavaa. Opettajien ja muiden kasvattajien lisäkoulutus sekä työyhteisöjen kipukohtien käsittely ovat elinehtoja kaikkien erilaisten kasvatusympäristöjen hyvinvoinnille. Tahtoisin myös kuntapäättäjänä nostaa näkyvien asioiden tai ongelmien käsittelyyn sen tulokulman, että suurin tuki ja resurssi on niiden ihmisten kukoistuksessa, jotka jo työskentelevät kouluissamme tai varhaiskasvatuksessamme. Pidän siis kasvatusalan työhyvinvointia ja pintaa syvempää konfliktien tai haasteiden käsittelytapaa sekä lisäkoulutusta erittäin tärkeänä lastemme kasvua ja tulevaisuutta ajatellen. Aikuisten haasteet välttämättä heijastuvat lasten elämään tunneilmaston ja tulkintojen kautta.

En siksi tahdo puhua vain koulurakennusten terveyden ja sisäilman tärkeydestä tai tarvittavista lisäresursseista, sillä me ihmiset voimme joskus siirtää kehityskelpoiset tai vallan huonot toimintamallit hienoihin uusiin ympäristöihin, ja yhä olla sisäisesti ja vuorovaikutuksellisesti huonovointinen kansa. Ihailen opettajia, jotka tekevät työtään alkeellisissakin olosuhteissa hyvän syyn vuoksi. En kuitenkaan näe, että yhteiskunnallisesti meidän kulttuurissamme olisi hyvinvointia tukevaa pakottaa joitakin ammattiryhmiä tällaiseen altruismiiin ja esimerkiksi olla peruskorjaamatta vanhaa tai rakentamatta uutta koulua opettajien kutsumuksen nimissä. Mielestäni myös varhaiskasvatuksen mitoitusta ja työntekijöiden palautumista työstään tarvitsisi tarkastella uudestaan valtakunnallisella tasolla, sillä aistikuormittava täysi työpäivä lapsiryhmässä ja vähäiset lomat, ovat monelle työntekijälle sekä fyysisesti että psyykkisesti kestämätön yhdistelmä matalan palkkatason lisäksi.

Ensimmäiset asiat ensiksi

Vaikka lasten ja perheiden parhaaksi työskentely on minulle sydämen asia, on minulle selvää, että suurin sitoumukseni on silti olla perheeni äiti. Nykyisin meillä on kolme lasta, ja vanhemmuuden myötä olen monella tapaa tullut siihen johtopäätökseen, että perhe on yhteiskunnan perusyksikkö. Tarkastelen seuraavissa blogikirjoituksissani päivähoitoratkaisuja, sote-palveluita ja muita käytäntöjä perheiden näkökulmasta.

Keväisin terveisin Lydia

Halu vaikuttaa on aktiivista rakkautta

24.3.2025

Meidän kulttuurissamme jää helposti huomaamatta yksi vahingollinen ja joskus vaikeasti tunnistettava toimintatapa: passiivisuus, aloitteettomuus. On helpompaa huomata toisten virheet ja epäonnistuneet yritykset, kuin se, että joku ei yritä lainkaan. Vetäytyminen, vaikeneminen, reagoimattomuus tulkitaan välillä kypsyydeksi - eipähän puututa toistemme asioihin, pidetään huolta vain itsestämme. Minua inspiroi Raamatun kertomus laupiaasta Samarialaisesta. Vaikka toiset kulkivat ohitse, hän, joka oli kertomuksen loukkaantuneen ja ryöstetyn uhrin vihollisväkeä, väärää porukkaa, pysähtyi auttamaan, ja hoiti tehtävänsä lähimmäisenä niin pitkälle kuin pystyi omien tehtäviensä lisäksi. Tämä Jeesuksen vertaus kutsuu meitä kaikkia ohittamaan vihollisuuden muurit toistemme kohdalla, näkemään ihmiset ihmisinä, tasa-arvoisina ja tarvitsevina. Tämä samarialainen sankari ei ollut passiivinen eikä huolehtinut vain omista asioistaan, vaan todella otti paikkansa lähimmäisenä. 

Minun arvojeni ytimessä on paitsi itsestäni ja omasta perheestäni huolehtiminen, myös lähimmäisen tunnistaminen siellä missä hänet näen. Hän voi olla muukalainen ja vieras; niin tuttu, ettei tajuakaan; niin hiljainen, ettei häntä huomaa; niin sydäntä särkevän hauras, ettei melkein raaski koskea; niin äänekäs, että hänen hätänsä hukkuu meteliin... Potentiaalinen lähimmäinen voi tulla vastaan missä tahansa. Sydämen asenne jäädä auttamaan tarvitsevaa ja antaa mitä voi, on mielestäni ainoa aidosti merkitystä tuova sisältö elämälle. Työ, ura, hienot tavoitteet ja saavutukset, rikkaus, valta tai valinnanvapaus ovat vain pintaa. Toisaalta ne voivat olla elämässä saatuja talentteja, joita tulee myös käyttää viisaasti. Ne eivät kuitenkaan ole se juttu. Jutun juuri on rakkaus.

Politiikka voi olla turhauttavaa paperinpyörittelyä ja kankeaa yhteistyötä erilaisten ihmisten kesken, vaatia kärsivällisyyttä ja yhteistyötaitoja. Minulle politiikka itsessään ei ole mielenkiintoinen aluevaltaus tai hieno tapa saada sanomansa perille, vaan se on tehtävä toisten joukossa. Kuitenkin yhteiskunnallisesti tämä järjestelmä on se, jonka avulla voi vaikuttaa laajasti toisten hyvinvointiin ja arjen elämään sekä rakentaa aktiivisesti ympärillämme olevia realiteetteja. Minulla on sydämelläni liian monta ihmiskohtaloa, joissa yhteiskunnan olisi pitänyt suojella lasta tai perhettä ja tuoda apu ajoissa, että koen velvollisuudekseni nostaa ihmisten ja päättäjien tietoisuuteen sitä, mistä ei saisi puhua. Jos nyt valitsisin passiivisuuden ja vaikenemisen, suojautuisin itse sulkemalla kurjat asiat pois mielestä, toimisin juuri sillä tyypillisellä tavalla, josta alussa mainitsin.

Jos yrittää vaikuttaa, antaa toisille täysin vapaaehtoisesti valittavaksi sen mitä itse kantaa, voi ainakin katsoa itseään peiliin eikä tarvitse vanhana pohtia, miksi ei silloin aikanaan avannut suutaan. Jokaisen hieno oikeus äänestää, on myös vaikuttamisteko. Aluevaalit ovat erityisen tärkeät, sillä koko systeemi on uusi, ja toivoisin saavani olla edes pienellä panoksella vaikuttamassa siihen, millaisia palveluita ja muutoksia täällä jatkossa tarjotaan. Perustusvaihe on hyvin tärkeä myös rakennettaessa, joskin aluevaltuustojen kohdalla en ihan purematta niele koko sote-uudistusta. On kuitenkin hyvä, jos valtuustoissa istuu ihmisiä, joita kiinnostaa toisten ihmisten arki, köyhät ja heikot, vammaiset ja vanhat, eikä pelkästään oma naama bussin perässä!

Iloa viikkoon! 

Lydia

Ajatuksia perhe-elämästä ja varhaiskasvatuksesta

Perhe-aiheeseen voisin syventyä vaikka kirjan verran, ehkä senkin aika joskus koittaa, mutta keskityn tässä avaamaan näkemyksiäni varhaiskasvatuksesta sekä lapsiperheiden tuesta perustasolla. Minulla on kokemusta myös lastensuojelun toiminnasta sekä työni, läheisteni että perhehoitajuuden kautta, mutta näihin aiheisiin sukellan myöhemmin. Biologiseen perheeseeni kuuluu minun ja mieheni lisäksi kolme lasta: yksi tyttö ja kaksi poikaa. He ovat sekä kouluikäisiä että leikki-ikäisiä. Ydinperheen arjen pyörittäminen on ihan totista työtä, ja ymmärrän hyvin heitä, joilla erilaiset tilanteet, vammat tai neuropsykiatriset haasteet kuormittavat arkea vielä tavanomaista enemmän. Rakastan perhettäni yli kaiken, mutta tosiasia on, että perheessä myös näemme ja tunnemme toistemme heikkoudet varsin selvästi. Perhe on paras ja pahin, niinhän sitä sanotaan, silti rakkain. Kirjoitan tässä nyt ydinperheiden näkökulmasta, palaan perhemuotoihin ja "perhefilosofiaani" myöhemmin.

Olen poliittisesti sitä mieltä, että alle 3-vuotiaalle usein paras paikka on oman vanhemman kanssa kotona. Pienet aivot kehittyvät hurjaa tahtia, ja ryhmässä oleminen ei aina ole lapselle millään tavalla ideaali ratkaisu. Tästä poikkeuksena sanoisin, että esimerkiksi vanhemman mielenterveyden haasteet tai maahanmuuttajuus ovat mielestäni hyviä syitä varhaiskasvatukselle tätä kolmea vuotta aiemmin. Ajattelen monia poliittisia kysymyksiä lapsen kannalta kiintymyssuhdeteoriaan peilaten. En tietenkään voi vaikuttaa suoraan siihen, millaisia taakkoja, traumoja tai kiintymyssuhdemalleja ihmiset kantavat ja sitten kodeissaan toteuttavat kasvatusta omalla tavallaan, mutta haluan luoda yhteiskuntaa, joka antaa mahdollisuuden turvalliseen kiintymykseen ensisijaisesti suhteessa lapsen ja vanhemman välillä. Turvallinen suhde ei synny itsestään, etenkin jos vanhemmaksi tulleen omat kasvuolosuhteet ovat olleet haastavat tai hänellä on erilaisia addiktioita tai sairautta, vaan suhteen hyvä pohja saattaa vaatia vahvaakin tukea heti lapsen syntymän jälkeen. Yleisesti ottaen yhdessä kotiympäristön rauhassa vietetty aika vahvistaa vanhemman ja lapsen suhdetta toisiinsa.

Aikamme yhteiskunnassa kuitenkaan kotona oleminen ei useinkaan ole realistista perheen normaalien tarpeiden vuoksi kovin pitkiä aikoja ja pidän tärkeänä perheiden valinnanvapautta asian suhteen. Mielestäni myöskään nykyinen vanhempainvapaan järjestely, vaikka toinen vanhempi voisi luovuttaa toiselle osan hoitokuukausistaan, ei ole lapsen edun mukainen kauttaaltaan. Pääosin on luontevaa, että äiti on lapsen ensisijainen hoivaaja ja myös usein imettäjä. Imetyksen tukeminen on tärkeää. Mielestäni äidin ja isän roolien erilaisuudessa ei ole mitään epätasa-arvoista tai kummallista, se on luontevaa sekä raskauden että synnytyksen kannalta, ja myös hormonaalisesti. Omien lasten myötä tämä on kirkastunut entisestään. Isän tehtävä korostuu taas lapsen myöhemmissä vaiheissa sekä jatkuvasti äidin tukena ja perheen vastuunkantajana. Molemmat roolit ovat yhtä tärkeitä, mutta erilaisia. Joissakin perheissä isä voi myös olla se sensitiivisempi, ja on yhtä ok järjestellä omien lasten kotihoitoa miten perhe parhaaksi katsoo. Olen kolmesti palannut työelämään vauva-ajan jälkeen lapsen ollessa noin 1,5-vuotias aloittaessaan varhaiskasvatuksen. Tutustuin esikoisen kohdalla myös joihinkin perhepäivähoitajiin, sillä ajatus suuresta ryhmästä jännitti kovasti, mutta sillä hetkellä tarjolla ei ollut sellaista hoitajaa, jonka kanssa luottamus olisi syntynyt välittömästi. Lapseni ovat olleet kahdessa eri päiväkodissa sekä julkisella että yksityisellä palveluntuottajalla.

Varhaisesta tuesta höpötetään ja lupaillaan paljon, mutta mitä ihmettä se käytännössä tarkoittaa. En usko siihen, että lapsen arki on kestämätöntä ja rankkaa, mutta muutama keskustelu ammattilaisen kanssa toisi lapsen kehityksen kannalta riittävän helpotuksen. Erilaiset terapiat ovat todella tärkeitä, ja tähänkin liittyen minulla on ehdotuksia, mutta ne eivät yksinään rakenna lapsen arjen kokonaisuutta. Kannatan kotihoidon kuntalisää sekä perhepäivähoidon korvausta myös omista kotona hoidetuista lapsista, mikäli vanhemmalla on tähän toimintaan tarvittavat edellytykset. Minua surettaa Kangasalan päätös kunnallisen varhaiskasvatuksen alasajosta, mutta toisaalta näen tässä kohdassa mahdollisuuden uudenlaisen liikehdinnän synnyttämiseen. Mielestäni varhaiskasvatuksen todellisia kustannuksia olisi tarkasteltava realistisesti kiinteistöineen päivineen, ja ehdottaisin, että kasvatusalan ammattilaiset, joilla on perhepäivähoitoon riittävät ammatilliset edellytykset, voisivat toteuttaa työsuhdeperustaista pienryhmähoitoa omissa kodeissaan. Tästä ei tulisi kiinteistökustannuksia kaupungille, ja perhepäivähoitajan työ olisi kohtuullista myös työntekijän näkökulmasta. Nykyinen korvaus on aivan naurettava, ja olen siitä erittäin pahoillani. Sijaisjärjestely tulisi olla budjetoituna valmiiksi aloittaville kotikasvattajille sekä myös kiertävä lomajärjestely asiakasperheiden tarpeet huomioiden. Hoitoajat voisi keskittää myös, sillä työpäivien olisi pysyttävä kohtuullisina. Pienessä ryhmässä erityisesti moni tuen lapsi voisi saada kodinomaista hoivaa ja tukea leikkeihin sekä rutiineihin eri tavalla kuin päiväkodin ympäristössä, jossa jo tilojen puolesta erilaisia ärsykkeitä ja actionia on paljon, kun ryhmät jakavat eteistiloja tai ruokaloita. Perhepäivähoidon heikkoutena on pidetty vaihtelevaa laatua, ja mielestäni onkin tärkeää, että tämäntyyppisiin työsuhteisiin otettaisiin vain henkilöitä, joilla on jo työkokemusta tai näyttöä osaamisestaan ennestään. Toimintaa voisi suunnitella myös niin, että kodeissaan lapsia hoitavat ammattilaiset tekisivät yhteistyötä keskenään ja siten myös pedagogiikkaa rikastettaisiin.

Kuten olen ennenkin maininnut, en pidä narratiivista, jossa suomalaista varhaiskasvatusta kauttaaltaan hehkutetaan maailman parhaaksi ja laadukkaimmaksi ja kuin se olisi jotakin, mitä lapsi tarvitsee lähes kuin omia vanhempiaan. Itsekin varhaiskasvatuksen opettajana (tosin nämä opinnot ovat minulla kesken, olen koulutukseltani luokanopettaja) ja päiväkodin apulaisjohtajana olen päässyt hyvin läheltä kurkistamaan nykyiseen varhaiskasvatuksen maailmaan. Rakastan työtäni ja lapsiryhmiä, lasten kanssa tehtävä työ on maailman mahtavinta, mutta tunnistan myös alan haavoittuvuuksia sekä lapsen että työntekijöiden näkökulmasta. En myöskään olisi niin varma, että kaikki suomalaiset jättipäiväkodit ja valitettavasti myös jotkut epäsensitiiviset alan ammattilaiset tuottaisivat jotakin maailman parasta. Myös laadullista työtä pitäisi voida jotenkin arvioida ja kehittää, vaikka ei työn tulosta voi mitata rahassa. Enkä tarkoita lisää tarkastuksia ja paperityötä, vaan esimerkiksi aitoa reflektiota oman työn merkityksestä ja taidokkuudesta vuorovaikutukseen.

Varhaiskasvatus on terminä ylevä ja ihana, ja monet päiväkodit todella tuottavat hyvää, laadukasta, turvallista hoitoa sekä pedagogiikkaa asiakasperheilleen. On kuitenkin lapsia, joille päiväkodin ympäristö ja normaalin kokoisessa lapsiryhmässä oleminen aiheuttaa stressiä, liiallista aistikuormaa, tunteensäätelyn vaikeuksia sekä kuormituksen purkautumista kotona perhettä rasittavalla tavalla. Varhainen tuki minulle tarkoittaa sitä, että jokaisen helposti kuormittuvan lapsen tulisi saada hoitoa pienemmässä ryhmässä ja kiireettömässä ympäristössä. Kiireettömyys ja rauha ovat perusedellytyksiä lapsen suotuisalle aivojen kehitykselle, ja minusta on surullista, miten moni lapsi ei tätä rauhaa saa niin paljon kuin tarvitsisi.

Lakisääteisesti haluaisin vaikuttaa varhaiskasvatuksen suhdelukuihin, eli siihen mikä on realistinen määrä lapsia per kasvattaja. Nykyiset suhdeluvut ovat alle 3-vuotiaiden osalta neljä lasta per kasvattaja sekä kolme vuotta täyttäneitä seitsemän per kasvattaja. On hulluutta ajatella, että 2-3-vuotiaan taaperon tarpeet muuttuisivat yhdessä yössä siten, että hän yhtäkkiä pärjääkin isommassa ryhmässä vähemmällä aikuisen huomiolla. Hän saattaa yhä tarvita vaippoja, nukutusta, runsaasti henkilökohtaista tukea toiminnanohjaukseen sekä ilmaista itseään pikkulapsen tavoin. Ehdotukseni olisi kunnille kallis: kaksi 1-vuotiasta tai tätä nuorempaa / kasvattaja, kolme 2-vuotiasta / kasvattaja, neljä 3-vuotiasta / kasvattaja, kuusi 4-vuotiasta / kasvattaja sekä seitsemän 5-6-vuotiasta / kasvattaja. Pienessäkin pienimpien ryhmässä (minimissään 8 lasta, eli kaksi kasvattajaa) yksi aikuinen on käytännössä jatkuvasti vaihtamassa vaippoja ja pyykkejä, laittamassa kuravaatteita, pukemassa, pissattamassa, riisumassa, kuivaamassa, siivoamassa sotkuja… Mikäli haluaisimme Suomessa tuottaa aidosti laadukasta varhaiskasvatusta, sen tulisi perustua lapsen tarpeille sen sijaan, että tehtävänä on tuottaa rahaa vanhempien työssäkäynnin muodossa mahdollisimman edukkaasti. Subjektiivinen päivähoito-oikeus tosin vei tuoltakin perusteelta pohjan, sillä aika moni vauvan kanssa kotona oleva tai työtön työnhakija vie lapsensa päiväkotiin, ja maksaa tästä usein vain nolla euroa asiakasmaksuja. Edellisen hallituksen tekemästä tulonsiirrosta lapsiperheille ei olla kauheasti puhuttu, vaikka päivähoitomaksujen tulorajat nousivat merkittävästi. Olen tässä itse hyötyjänä, eli en nyt kritisoi, sillä yleisen kustannustason nousun myötä elämä on jo valmiiksi kallista, kun on monta suuta ruokittavana, mutta melko suuri osa asiakasperheistä saa päivähoidon "ilmaiseksi".

Työntekijänä vakassa

En siis nyt ajattele, että varhaiskasvatuksen laadun puutteet johtuisivat laiskoista työntekijöistä. Arvostan valtavasti jokaista, joka valitsee tehdä etenkin pitkän uran varhaiskasvatuksessa. Työntekijät elävät aikamoista arkea erilaisten tarpeiden priorisoinnin viidakossa, ja paraskaan pedagogi ei aina saa ryhmää toimimaan tahtomallaan tavalla, vaikka kuinka ennakoisi ja toistaisi rutiineja. Lisäksi kirjallista työtä opettajille on lisätty vuosi vuodelta enemmän, ja tämä näkyy aina vähintään yhden kasvattajan säännöllisenä poissaolona ryhmästä, eli käytännön työstä. Sujuva päiväkotipäivä on monen tekijän summa ja sitä ei helpota alan runsas sairaspoissaolojen määrä: keskimäärin yksi varhaiskasvatuksen työntekijä on poissa 22 päivää vuosittain oman sairauden vuoksi. Jokainen flunssavirus, mahatauti ja rokko maksaa työnantajalle noin 350 euroa sijaiskuluissa per päivä. Oikeus sairastaa on erittäin tärkeä, mutta onko suurten lapsimäärien vaikutusta sairasteluun tutkittu? Voisiko pienemmät yksiköt ja lapsiryhmät tuoda kuitenkin säästöjä sijaiskuluista? 

Tuen tarpeiden lisääntyminen on myös yleisesti tunnistettu ominaisuus varhaiskasvatuksessa. Moni lapsi tarvitsee tukea ihan puheen tuottamiseen, mikä toki on yksilöllistä muutenkin, tai sosiaalisten taitojen kehittymättömyys näkyy myös koronavuosien hedelmänä. Nykyinen porrastetun tuen malli on parempi kuin ei mitään, mutta mielestäni kasvattajia pitäisi kuunnella enemmän ihan perustyön onnistumisen kannalta, esimerkiksi tehostetun tuen päätösten ei tarvitsisi mielestäni olla hallintopäätöksiä, vaan lapsi voitaisiin laskea 1+1-kertoimilla sen aikaa kuin kasvattajat näkevät sen tarpeelliseksi ja ryhmän kannalta järkeväksi ratkaisuksi. Työntekijöiden hyvinvointiin tulisi myös kiinnittää huomiota. Useimmilla vaka-ammattilaisilla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa palkkaansa esimerkiksi vuorotyöllä ja työsuhde-edut ovat monesti laihoja. Jos me pidämme näitä työkseen lapsiamme kasvattavia ihmisiä arvossaan, miksi ihmeessä se ei näy työn kunnioituksessa ja lainsäädännössämme? Luin myös joulun alla huvittavia juttuja kuntien joululahjoista varhaiskasvatuksen työntekijöille: mm. yksi konvehti, kahden lajin jouluateria, kaupungin pinssi tai heijastin, kuulakärkikynä, tekokuituinen kaupungin logolla varustettu pipo, EI MITÄÄN... Viimeisin oli Kangasalan kaupungin päiväkodin työntekijän kertomaa... Puhumme siis joulusta, jota ei välttämättä ole kulttuurisesti suositeltavaa viettää. Tämäkin kaikki monikulttuurisuuden nimissä tehtävä eettinen arpominen ja oman kulttuurin häivytys varmasti rasittaa suurta osaa työntekijöistä, kun vuosikymmenet on totuttu käymään joulukirkossa tai tuomaan jouluevankeliumi näkyville päiväkodissa.

Kansallisesti tämä aihe on myös sinänsä vaikea, sillä mitä tietoisemmaksi me tulemme sekä psykologian että muun tieteellisen tiedon pohjalta omista tarpeistamme, sitä parempia työoloja me kaipaamme. Moni kasvattaja tiedostaa oman kuormituksensa ja lähtee alalta. Lapset ovat lahja, mutta kiireen ja vaatimusten ja mahdottomien tilanteiden keskellä tämä lahja jää joskus lähes avaamatta. Usein syyskausi menee lasten asettuessa uuteen ryhmään, ja keväällä arki hieman asettuu kaikilla. Itse olen ihmisenä herkkä, mutta kauttaaltaan aika joustava ja matalatarpeinen. Minulle työ ei tunnu tällä hetkellä liian kuormittavalta, vaan innostun yleensä joka päivä ja koen myös onnistumista ja työn imua. Koen tunnollisena ihmisenä toki ainaista riittämättömyyttä, mutta se kai on ihan tavallista, sillä kaikkiin tarpeisiin emme todella näillä nykyisillä pykälillä ja resursseilla voi vastata. 

Kun nyt itse olen melko harvinaisena tapauksena pompannut koulun opettajan työnkuvasta vakaan, olen myös huomannut miten epäreilua on, että opettajien lomat (tai joo, joo, kesäkeskeytys jne.) ovat niin pitkiä verrattuna varhaiskasvatuksen työntekijöihin. Työ on vähintään yhtä intensiivistä ja fyysisesti kuormittavaa yhtälailla pedagogista työtä ainakin opettajan roolissa. Olen nyt myös vanhempana päässyt maistamaan sitä miltä tuntuu järjestellä omia vähäisiä lomiaan ja lastenhoitoa koulujen loma-aikoina. Olen ehkä pian Suomen epäsuosituin opettaja, mutta salaa olen sitä mieltä, että ainakin kesäloma on liian pitkä. Moni lapsi tarvitsisi tuona aikana struktuuria arkeen, kouluruokaa ja huolenpitoa, ja perheiden järjestelyt eivät aina ole kovin helppoja pieniä koululaisia ajatellen. Niillä, jotka pärjäävät muutenkin, tämä ei tietenkään ole niin suuri ongelma, mutta ne, joiden jaksaminen ja arjen kantokyky ovat muutenkin matalalla, ovat heikoilla. Vaihtoehtoisesti kesäisin voisi järjestää kouluilla leirityyppistä toimintaa, joka olisi maksutonta. No, mutta se on jo toinen aihe.

Kiitos lukemisesta!

Lydia

Miksi Kristillisdemokraatit?

1.4.2025

Onko pieni KD ainoa puolue, jossa on uskovia ehdokkaita, työntekijöitä, valtuutettuja, kansanedustajia tai kristillisiä arvoja? Ei tietenkään. Pitääkö siitä kristillisyydestä pitää niin kauheaa meteliä? Etkö voisi ihan hyvin ajaa niitä hyviä asioita ilman sitä kiusallista Jeesus-osuutta? En, minulla on vakaumus ja en voi piilottaa Häntä, jota aidosti kiitän jokaisesta päivästä tässä elämässä. Minulla prosessi suhteessa politiikkaan alkoi jo nuorena. Pääsin 12-vuotiaana edustamaan Tampereen kristillistä koulua Suomen ensimmäiseen lastenparlamenttiin, ja istuin Tampereen kaupungin valtuustosalin takarivissä Tesoman koulun edustajan Iiriksen vieressä. Koin jo tuolloin pienenä, ollessani ainoa lapsi, jonka uskonnollisesta vakaumuksesta koko salilla oli tieto, että minä tahdon aina olla reilusti kristillinen vaikuttaja. Olin tottunut kahdella aiemmalla ala-asteellani olemaan selvässä vähemmistössä uskovaisena lapsena, ja kristillinen koulu oli minulle monella tapaa merkittävä. Olen siitä yhä kiitollinen ja tämä yhteisö on edelleen iso osa perheemme elämää.

Arvostan ja tunnen myös toisten puolueiden riveissä vaikuttavia tai edustavia ihmisiä. On tärkeää, että politiikassa on paitsi arvopohjaista edustusta, myös moniammatillista osaamista ja erilaisia ihmisiä erilaisista taustoista. Yhden kansanedustajan kanssa olemme tutustuneet viime vuosina, ja rukoilemme yhdessä aina kun siihen aukeaa mahdollisuus. Minusta on hienoa, että myös joissakin toisissa puolueissa voi olla rohkeasti vakaumuksellinen uskova. Itselleni silti Kristillisdemokraatit tuntui omimmalta, sillä omantunnon vapautta vaalitaan muissakin asioissa. En oikein pidä siitä, että tuodaan esille puolueen poliittinen vahvuus esimerkiksi vahvan oikeistolaisuuden, vasemmistolaisuuden tai tiettyjen asioiden vastustamisen kautta. Rakentavasta yhteistyöstä, hyvistä puheista ja perusteluista harvemmin saa klikkiotsikoita, ja ehkä siksi KD ei aina mediassa niin kiinnosta. Tämä ei kuitenkaan minun mielestäni ole mikään huono seikka.

Minulle kynnyskysymyksiä politiikkaan ovat ne filosofiset perusajatukset kaiken päätöksenteon pohjalla, jotka vain Kristillisdemokraattinen puolue täysin jakaa. Juutalaiskristillisen maailmankuvan mukaan ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, ja jokaisen arvo - riippumatta hänen ominaisuuksistaan, kokemuksistaan, terveydentilastaan, elämänvaiheestaan tai uskostaan - on tinkimätön. Tämä jo itsessään tuomitsee esimerkiksi epätasa-arvon, rasismin tai syrjinnän. Oikeusvaltion keskeiset periaatteet ovat lähtöisin kristillisestä maailmankuvasta sekä heikoimmista huolehtiminen yhteiskunnallisesti.

En voisi koskaan kannattaa aborttia tai eutanasiaa, ja näissä kannoissa KD on selkeä. Tunnen liikaa eläviä lapsia, joiden vanhemmille on suositeltu lapsen surmaamista kohtuun negatiivisten terveysennusteiden vuoksi ja olen kuullut ihan tavallisista suomalaisista kätilöistä, jotka itkevät jättäessään abortoidun ei-toivotun kuolemaan, kun toista saman ikäistä hoidetaan keskosena. Minulla ei ole oikeutta itse päättää toisten ihmisten elämästä ja kuolemasta, eikä myöskään lainsäädännöllä pakottaa ketään ammattilaista tällaiseen pyövelin rooliin. Ymmärrän hyvin raskauden ja äitiyden vaivat ja parisuhdetilanteiden jännitteet, elämän realiteetit, taloudellisen ahdistuksen, mutta onko mikään asia todella niin suuri, että ihmisen olisi kuoltava niiden vuoksi? Emmehän me kannata kuolemanrangaistusta edes rikollisille Suomessa. Osaammeko ottaa lapsen sinä lahjana vastaan, joka hän itsessään on? Miten aborttikantamme näkyy suhteessa lapsiin tai vammaisiin kauttaaltaan? Olen myös henkilökohtaisesti vakaumukseni takana siten, että olemme mieheni kanssa käyneet pride-valmennuksen ja olemme valmiita ottamaan omaan perheeseemme toisten synnyttämiä lapsia. Tahtoisin elämäni loppuun asti auttaa menetyksen kokeneita, ei-toivottuja tai jostain syystä huostaanotettuja lapsia. Olen hoitanut ja opettanut myös FAS-oireyhtymää sairastavia lapsia, ja mielestäni heistä jokaisen elämä on arvokas vaikeuksista tai vammasta huolimatta. Edes päihdeäideille en suosittelisi aborttia, vaan muunlaisia tukitoimia ja ratkaisuja. En myöskään ymmärrä kuka ihminen suuressa viisaudessaan uskaltaa astua eutanasian suorittajan paikalle puhtain sydämin. Samalla logiikalla en näe ketään terveydenhuollon ammattilaista työskentelemässä turmion kätilönä huumeiden käyttöhuoneissa.

Ydinperheen arvo nähdään Kristillisdemokraateissa tärkeänä. Tämä ei aina ole ollut minulle itsestäänselvä asia. Olen itse avioeroperheen lapsi, ja minun on helppo nuoruuteni vaiheista löytää yhtymäkohtia niille feministisille naisille, jotka julkisuudessa julistavat, etteivät olisi koskaan isää kaivanneetkaan. Olen kuitenkin oman toipumiseni myötä syvällisesti tullut siihen tulokseen, että lapsi lähtökohtaisesti tarvitsee isää ja äitiä, silloinkin kun tämä ei toteudu, enkä tahdo omien kipeiden kokemusteni tai vaillejäämisen vuoksi poliittisen ajatteluni sumentuvan. Ymmärrän monin tavoin meitä rikkinäisiä ihmisiä: eronneita, eron kokeneita, hylätyksi tulleita ja jopa ydinperheen rikkojia, eikä minusta ole toisten tuomariksi. Kuitenkin näen, että yhteiskunta, joka ei lähtökohtaisesti tue ydinperheiden säilymistä, on omaltatunnoltaan paatunut suhteessa kasvaviin lapsiin. Vaikka ero joskus on ainoa tapa suojella lapsia toksiselta ilmapiiriltä tai väkivallalta, usein yhä vain yleisemmän eron taustalla on myös vanhemman omat oikeudet ja narratiivi omien täyttymättömien tarpeiden ensisijaisuudesta verrattuna lapseen. Mielestäni me länsimaiset ihmiset välttelemme terveen häpeän ja syyllisyyden tunteita. Omassa elämässäni ne tunteet ovat ihan normaaleja. Joskus epäonnistun rankemmin kuin toisina päivinä, mutta oli virhe tai harkitsematon sana mikä tahansa, on tapanani pyytää anteeksi niin lapsilta, puolisolta kuin muiltakin. Kristinuskoon olennaisesti kuuluva armo onkin meidän perheessä sekä työyhteisössä kovassa käytössä. Hieman kammoan ihmisiä, jotka kertovat, etteivät kadu mitään - onko se kuitenkin vain keino selviytyä elämästä kohtaamatta oman sydämen ikäviä kolkkia…

KD:n ehdokkaana ja vaikuttajana tahtoisin myös auttaa yhteiskunnallisesti siinä keskustelussa, että kristityn vaikuttajan ääni ja viesti toisille kristityille on erilainen kuin heille, jotka eivät uskoa jaa. Kristityn maailmankuva perustuu Raamattuun, ja aikamme kulttuuri ei enää tunnista niin sanottuja Pyhiä Kirjoituksia, pikemminkin "quoteja" ja viihteellisiä juonenkaaria. Varsin väärinymmärretty ja mielestäni suorastaan vainottu politiikan moniottelija, lääkäri ja isoäiti Päivi Räsänen on mielestäni joutunut tällaisen myllyn pyörteisiin. Hänen viestinsä kristilliselle kirkolle ja sen arvoliberaaliksi muuttuvalle linjalle tulkittiin yhteiskunnalliseksi kansanedustajan vihapuheeksi vähemmistöä kohtaan. Tämä tulkinta toki on hyvin asenteellinen, ja olisikin tärkeää aina pysähtyä pohtimaan minkälaisten linssien, kokemusten, motiivien ja tunteiden läpi yksi ihminen toista tulkitsee ja kenen ääni milloinkin esimerkiksi mediassa kuuluu. Viranomaisetkin ovat vain ihmisiä, ja heidän toimintaansa tulisi tarkastella moraalin, arvojen ja päätösten objektiivisuuden kannalta ulkopuolisten tahojen toimesta säännöllisesti. On erittäin tärkeää, että Suomessa saa olla vapaasti myös kristitty ilman pelkoa sananvapauden rajoittamisesta.

Törmäsin itse samankaltaiseen uskonnonlukutaidottomuuteen tai sitten asenteellisuuteen sosiaalityöntekijöiden taholta lastensuojelussa. Huomasin, etteivät heistä kaikki esimerkiksi ymmärtäneet kristillisen uskon peruskäsitteitä ja periaatteita laisinkaan, tai tulkitsivat niitä ehkäpä omien subjektiivisten kokemustensa tai pelon kautta - voin vain arvailla hedelmättömien keskusteluyritysten jälkeen. Nämä väärinymmärrykset tai sitten tahalliset tulkintaerot kiilasivat monessakin prosessissa lapsen edun edelle ja olen monelta taholta kuullut, etteivät omat kokemukseni ole ainutkertaisia. Tätä surullista ja piilossa tapahtuvaa kehitystä haluaisin tuoda valoon. Tarvitsemme rohkeita kristittyjä, jotka uskaltavat toimia äänenä ja tulkkina yhä monikulttuurisemmaksi käyvän yhteiskunnan keskellä.

Itse yritän ihan ihmissuhteissakin välttää liialliset tulkinnat ja mieluummin kysyn suoraan mitä toinen ihminen oikein tarkoittaa. En voi suoraan toisen tekemisten tai tekemättä jättämisen perusteella arvioida hänen sydäntään tai tarkoitusperiään. Pohjimmiltaan, mikäli ihminen ei ole vihan, katkeruuden tai muiden negatiivisten tunteiden vallassa, ihmiset yleensä tarkoittavat hyvää tai ovat varsin loogisia siinä millaisia ajatuksia tai mielipiteitä esille tuovat, vaikka ne olisivatkin omista ajatuksistani poikkeavia. Toivoisin, että me, jotka olemme nyt tämän sukupolven vanhempia, isovanhempia, tulevia vanhempia, tai henkisesti äitejä ja isejä, pyrkisimme tunnistamaan itsessämme niitä juuria, jotka värittävät tulkintaamme toisista ihmisistä. Tunteet ovat viesti jostakin, mutta tunne itsessään ei aina kerro meille sen alle kätkeytyviä uskomuksia, ajattelumalleja tai kokemuksia. Nykyisin trendikäs tunnekasvatus on mielestäni hyvä juttu, mutta irrallisena toimintana ilman sen juurtumista aitoon, arkipäiväiseen vuorovaikutukseen, sen vaikutus on aika mitätön. Kristillisessä kontekstissa Raamatussa on myös tunne-elämään, ihmisen sydämeen, totuuteen ja puhtauteen liittyviä periaatteita, jotka on reippaasti Kristillisdemokraattina helpommin kommunikoitavissa.

KD on kauttaaltaan varsin järkevä, selkeä ja helposti ennakoitava poliittisessa päätöksenteossa. Politiikka ja sen seuraaminen itsessään ei ole koskaan ollut intohimoni - niitä ovat enemmänkin ihmisten välinen vuorovaikutus, hengellisyys, sukupolvemme lasten kasvu ja kehitys, kasvatusala itsessään, ihmeellinen luomakuntamme, taide ja kirjallisuus, musiikki, siivous, puutarhan hoito ja erilaiset projektit… Ja siksi juuri ajattelen, että politiikkaan tarvitaan tällaisia empatiataidoiltaan vahvoja, juurevia aikuisia, jotka puhuvat ihmisten kieltä, ovat kiinnostuneita selvittämään käytännön vaihtoehtoja ja vaikutuksia avoimin mielin eivätkä tulleet paikalle tietämään asioita toisia paremmin.

- Lydia

Yhden äidin näkymiä perheiden sote-palveluihin Kangasalla

8.4.2025

Meidän perheemme on asunut Kangasalla Ruutanassa vuodesta 2021. Entisenä paljasjalkaisena tamperelaisena ehdin hetken vertailla erilaisten palveluiden ja järjestelmien sujumista lapsiperheen näkökulmasta kaupunkien välillä ennen hyvinvointialueiden alkamista. Kangasalla asuminen on kauttaaltaan ollut helpompaa, yksinkertaisempaa sekä juuri yksinkertaisuudessaan ihanaa verrattuna suuren kaupungin suureen menoon. Vaikka nykyinen kotiseutu oli ennestään tuttua, jopa rakasta, tunnen valtavaa kiitollisuutta Kangasalan luonnonläheisyydestä sekä rauhasta kasvattaa lapsia ilman kaupallista "melua". Meidän kylän K-kauppa on vallan riittävä moniin asioihin, monitoimitalossa kouluikäisille lapsille on riittävästi harrastuksia ja etäisyys muihin palveluihin tai isompiin ruokakauppoihin on autolliselle perheelle ihan sopiva. Olen niin ihastunut lenkkipolkuihin, reitteihin, metsiin, maisemiin ja moniin vanhoihin rakennuksiin, etten niistä edes tohtisi tarkemmin kirjoittaa. Kyläyhteisöjen ainutlaatuisuutta ja väljyyttä tulee mielestäni varjella, samalla kun aluetta kehitetään ja kasvatetaan. Tärkeää on säilyttää päiväkodit, koulu ja muut välttämättömät palvelut lähellä ja huomioida tämä myös kaavoituksessa ja suunnitelmissa. Kannatan myös lähijunaseisaketta Ruutanaan, mikäli järkevä parkkipaikka ja muu ohella tarvittava järjestely suunnitellaan viisaasti.

Vuonna 2022-2023 olin kotiäitinä vauvan ja neljävuotiaan kanssa, ja hoidin myös naapurin ihanaa vauvaa siinä samalla. Löysin vasta keväällä 2023 tieni kirkon perhekerhoon, joka oli kuin hotelli palveluineen työlään kotiarjen ja sairasteluiden keskellä, ja siellä pääsin tutustumaan muihin äiteihin, joilla oli vauvavuosi menossa. Oli ilo tavata myös toisia, joilla oli useampia lapsia. Ruutanassa on hyvät neuvolapalvelut, ja Tampereen jälkeen tämä tuntui kotoisalta. Tutut terveydenhoitajat sekä lääkärit olivat itselleni etenkin tuossa elämänvaiheessa tosi merkityksellisiä asioita ja uskon näin olevan valtaosalla meistä. Oikea ihminen oikeassa paikassa on laatua - yleensä tutusta ihmisestä tulee oikea ihminen, kun hoitosuhde kehittyy ja parhaimmillaan ammattilainen hahmottaa koko perheen tilannetta hyvällä tavalla kokonaisvaltaisesti. Saattoipa käydä jopa niin, että yksi ihana lääkäri muisti myös tädit ja mummot ja muut.

Neuvolan pysyvyys, laatu ja sijainti ovat erittäin tärkeitä perhepoliittisesti ajateltuna. Vauvavuosi on aina herkkä aika perheessä, vaikka kyseessä olisi kuinka mones lapsi, ja mielestäni neuvolan perhettä tukevaa toimintaa tulee vahvistaa ja suojella. Olen itse sitä mieltä, että neuvolan kotikäynnit synnytyksen jälkeen olisi syytä palauttaa koko Suomessa sekä äidin jälkihoitoa tulisi myös kehittää. Kotikäynnit ovat kauttaaltaan harvinaisia nykyään sosiaalipalveluidenkin puolella, ja näen neuvolan tärkeänä yhteistyökumppanina varhaiskasvatusta ajatellen. Olisi hyvä, että lapsen elämässä olisi joku ammattilainen, joka tietää missä ja miten, kenen kanssa ja millaisen perhekulttuurin keskellä lapsi asuu. Vaikka olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että kärsimys ja epämukavat tuntemukset kuuluvat elämään, ja raskaus ja synnytys eivät ole sairauksia, on vasta synnyttäneen naisen tila erittäin herkkä ja haavoittuvainen. Tähän lapsen elämässä ainutkertaiseen ajanjaksoon on kiinnitettävä yhteiskunnallisesti huomiota, etenkin äidin voinnin kannalta, sillä lapsen ja vanhemman suhteen alkutaival on sekä lapsen aivojen kehitykselle, kiintymyssuhteen muodostumiselle, turvan tunteelle ja siten perheen ja koko yhteiskunnan hyvinvoinnille keskeistä. Äidin roolia yhteiskunnallisesti ei voi vähätellä, vaikka perheessä olisikin arkeen tasapuolisesti osallistuva isä, sillä äidin emotionaaliset resurssit ensisijaisena vastasyntyneen hoivaajana ovat korvaamattomat.

Oman perheemme kuvioita Pirha on sotkenut jonkin verran, esimerkiksi en ole syystä ja toisesta saanut itselleni tai lapsilleni hammashoitoa järjestymään hyvinvointialueiden käynnistyttyä, ja lääkäriin pääsy on hidastunut lasten kohdalla. Itselläni on ollut jonkin aikaa pääsy työterveyden palveluihin, ja onkin kerta toisensa jälkeen hieman karmivaa huomata, miten vakuutusten avulla yhteiskunnassamme on kuin kaksi eri todellisuutta terveydenhuollon suhteen. En ole periaatesyistä tahtonut lapsilleni ottaa yksityisiä terveysvakuutuksia, sillä olen valinnut luottaa suomalaiseen hyvinvointiyhteiskuntaan, mutta toisinaan olen pohtinut ratkaisun järkevyyttä. Tapaturmavakuutus, jonka olemme ottaneet, on ollut hyödyksi, vaikka sairaalareissujakin on näiden vuoksi tullut tehtyä. Olemme myös olleet turhautuneita Valkeakoskelle ajelemisesta viikonloppupäivystykseen, sillä olemme tehneet koko perheen työläitä ja turhia reissuja joko laitteiston puutteen, henkilöstön osaamisen tai kielimuurin vuoksi. Minun mielestäni hyvinvointialueen sisällä tulisi purkaa logistisesti päättömät päivystysjärjestelyt  ja myös palveluohjauksen ajantasaisuutta tulisi tarkastella. Kerran esimerkiksi yritin raskaana selvittää jalkakivun vuoksi tukosepäilyä, mutta tulin lähetetyksi "synnyttävänä" taksilla Tampereelle. Vasta Tampereella lähes vuorokauden odottelujen jälkeen minulle selvisi, ettei ensimmäinen lääkäri ollut ilmeisesti ymmärtänyt, että kyse oli jalasta, ei synnyttämisestä... Selvisi myös, ettei kyseistä asiaa olisi voinut tutkia Valkeakoskella viikonloppuisin, ja päädyin lopulta seuraavana päivänä Acutaan. Tarkistus vei 40 sekuntia, ei ollut tukosta. Tämän toteamiseen meni yli vuorokausi, joka on raskausviikolla 39 pitkä aika odotella kuumeisena...

Vaikka olen tosi iloinen jokaisesta yrittäjähenkisestä ammattilaisesta, jotka tulevat avuksemme sote-järjestelmää pyörittämään ulkomailta asti ja vielä vieraalla kielellä, on riittävä kielitaito mielestäni potilasturvallisuuden kannalta tärkeää. Moniin tehtäviin voisi olla myös pidempi perehdytysaika, ettei vastuuta annettaisi liian aikaisessa vaiheessa, mikäli on vaara väärinymmärryksistä. Perehdytys on kiinni paitsi resursseista, yksilön motivaatiosta, myös työpaikan toimintakulttuurista. Toivoisin edistäväni sellaista työkulttuuria, jossa saa olla keskeneräinen, tarvitseva ja saa kysyä, saa erehtyä ja saa apua. Tämän riittävä jalkauttaminen terveydenhuoltoon ei tietenkään tapahdu itsestään, sillä valmiiksi kiireiselle ammattilaiselle perehdytettävä kielitaidoton aikuinen voi tuntua taakalta oman työn päälle. Tarvitaan perehdyttäjälle inhimillisiä työoloja ja aikaa, jotta tarvittavat ulkomailta Suomeen saapuvat hoitajat sekä lääkärit voivat riittävästi harjoitella työtä täällä. Terveeseen, hengittävään työpaikan toimintakulttuuriin kuuluu myös suora, selkeä ja lämminhenkinen kommunikaatio sekä epätasa-arvoisten rakenteiden tai huonojen toimintamallien tunnistaminen. Työnohjaus, erilaiset ihmislähtöiset (ei hankehumpat tai ideologiset tuputukset) interventiot ja lisäkoulutus ovat tarpeen niin tulijoille kuin meille kaikille, jotka sopeudumme muutoksiin yhteiskunnassamme. 

Vielä palaan sen verran kuopukseni vauva-aikaan, että sote-puolella myös perheille tarjottujen palveluiden laatua on hyvä arvioida. Tätä tarvitsisi tehdä jonkun ulkopuolisen taholta keskustellen, asiakaspalautetta tai toteutuneita asiakastapahtumakirjauksia keräten. Itse soitin neuvolassa suositeltuun lapsiperheiden kotipalvelun numeroon kesällä 2022 arjen apua saadakseni. Kolmannen lapsen raskausaikana olin aika voipunut muutosta, remontista, asettumisesta uudelle paikkakunnalle sekä myös opettajan työstä, ja kun synnytyksen jälkeen vauvan koliikkivaivat sekä uusi arki viisihenkisenä perheenä alkoivat, tarvitsimme aidosti väliaikaista apua arjen askareista selviämiseen. Sain aluksi myöntävän päätöksen kotipalvelusta, mutta hiukan myöhemmin tämä kipeästi tarvittu kotiin tuleva apu otettiin minulta pois "hyvään jaksamiseeni" vedoten. Jollakin logiikalla palveluntarpeen arviointi ymmärsi, että apua ei enää tarvita, sillä autoin itse toisia vielä kiperämmässä tilanteessa. En halua syytellä ketään, enkä levittää kurjia juttuja, mutta ajattelen, että poliittisten päättäjien on tärkeää olla tietoisia myös siitä, miltä palvelu näyttää ja tuntuu ihan konkreettisesti eikä pelkästään paperilla. Pirhan kuntien ja kaupunkien sisällä lapsiperheiden kotipalvelun käytännön kriteerit ja laatu vaihtelevat suuresti, ja toistankin taas itseäni, että oikea ihminen oikeassa paikassa on laatua. En mene tämän tapauksen yksityiskohtiin, mutta tahtoisin itse kuntapäättäjänä perehtyä Pirhan sisällä nykyisen toiminnan periaatteisiin ja käytäntöön ja tarkastella olisiko siellä jotakin, mitä voisi hoitaa kaikkien kannalta paremmin.

Mielestäni perheet hyötyvät eniten senkaltaisesta ammattilaisesta, joka tarttuu ratkaisukeskeisellä työotteella kulloinkin akuuteimpaan asiaan tai toimeen - ainakin itse haluaisin ammattilaisena toimia niin. Mikäli kotipalvelu on erittäin tarkkarajainen omassa toimenkuvassaan, voi olla, että jotkin samoilla resursseilla helposti hoidettavat asiat eivät tule käsitellyksi lapsen edun mukaisella tavalla. Yhdessä kodissa haasteena voi olla puhtaus ja hygienia, toisessa lasten kanssa ei jakseta leikkiä, kolmannessa juuri sen hetken akuutein rasite taas saattaa olla kerääntynyt pyykkipino. Kotipalvelun työntekijöiden kyky kohdata ihmistä ihmisenä ja tunnistaa perheen tarve on tärkeää resurssien tehokkuuden kannalta. Verorahoja voidaan käyttää eurolleen sama määrä tehokkaasti ja järkevästi tai sitten löysästi ja idealistisesti paperia pyöritellen. 

No, tässä tämän ennakkoäänestyksen viimeisen illan ajatuksia sote-palveluista raapaisten vain tältä meidän lapsiperheen kantilta. Kouluterveydenhuoltoon ja muihin lapsiperheen palveluihin ja käytänteisiin olisi vielä paljonkin asiaa, mutta säästänpä taas toiseen kirjoitukseen. Kävin aamulla lapsiryhmän kanssa taas vanhainkodissa laulamassa, leikkimässä, kuuntelemassa sekä lukemassa Raamattua. Pohdimme lasten ja mummojen kanssa, missä asioissa olemme itse tarvinneet anteeksiantoa, ja löytyihän niitä syntejä ihan jokaiselta. Onneksi on armo, se koskee minua itseäni niin kuin kotipalveluitakin ja jopa niitä poliitikkoja, jotka ovat tiukan paikan tullen tai jostain muusta syystä joitakin tärkeitä käytäntöjä aikanaan lakkauttaneet. Ja anteeksi saa myös ne kieltä harjoittelevat lääkärit. Luodaanko yhdessä inhimillisempi, armollisempi, järkevämpi huominen? Muista äänestää, sunnuntaina vielä ehtii.

-Lydia